Aaltoilun termistöä

Säännöllistä ideaaliaaltoa kuvaavat ominaisuudet, kuten aallonkorkeus (korkeus laaksosta harjaan), aallonpituus (matka kahden harjan välillä), sekä aallon periodi (kahden harjan välinen aika). Oikea tuulen kehittämä aallokko on kuitenkin hyvin epäsäännöllistä ja sitä voidaan kuvata vain tilastollisesti. Tuulen kehittämä aallokko sisältää eripituisia aaltoja, jotka yhdessä muodostavat niin kutsutun aaltokentän. Kentän eripituisten aaltojen korkeus vertautuu niiden energiaan, joka on mitattavissa esimerkiksi aaltopoijulla. Tärkein tapa kuvata epäsäännöllistä aallokkoa on merkitsevä aallonkorkeus. Se on eräänlainen koko aaltokentän keskimääräinen korkeus, joka vastaa likipitäen silmin arvioitua aallonkorkeutta. Korkeimman yksittäisen aallon korkeus voi kuitenkin olla liki kaksinkertainen merkitsevään aallonkorkeuteen nähden.

Aaltopoiju ei pysty mittaamaan aaltojen pituutta, joten eripituiset aallot eritellään sen sijaan niiden periodien avulla. Aaltokentän modaaliperiodi (tai hallitseva periodi) kuvaa niiden aaltojen pituutta, joiden aallonkorkeus on keskimäärin suurin. Jos veden syvyys tiedetään, voidaan modaaliperiodista arvioida sitä vastaava aallonpituus. Tätä aallonpituutta kutsutaan merkitseväksi aallonpituudeksi (tai hallitsevaksi aallonpituudeksi).

Jos tuuli kasvattaa aallokkoa suorasta rantaviivasta, on eripituisten aaltojen suunta sama. Epäsäännöllisen rantaviivan ja pohjan aiheuttaman aaltojen taipumisen seurauksena voivat eripituisten aaltojen suunnat kuitenkin eriytyä toisistaan. Tämä on tavallista erityisesti saaristossa. Tuulen tyyntymisen jälkeen jäljelle jäänyt maininki voi myös kulkea täysin eri suuntaan, kuin sen päälle kasvava uusi aallokko. Aallokon hallitseva suunta kertoo, mistä suunnasta tulevat ne aallot, jotka sisältävät eniten energiaa. Aallokon suunta ilmoitetaan yleensä tuulen tavoin tulosuuntana.